Voi Elämä!

Elämä on täysin hillitön.
Se ei mitenkään pysy aisoissa, jotka mieli yrittää sille laittaa.
Elämä vaan valloittaa, huumaa, yllyttää, pakahduttaa, tunne on täysin käsittämätön.
Sen vaan tiedän että elämä haluaa ulos, se haluaa elää.
Olen sen instrumentti.
Elämä olkoon.
Minä en.

En löydä sanoja

Viimeisen vuoden aikana on monesti tuntunut siltä, että ei löydy sanoja. Ei löydy sanoja sille kun on epämukava olo, eikä sillekään kun olo on hyvä ja rauhallinen, tai varsinkaan silloin kun ei oikein tunnu miltään. Sanat on niin kovin rajoittavia, ne lukitsee asian aina tiettyyn muotoon. Jähmettää sen mitä niillä yrittää ilmaista. Heti kun sanoo jotain, huomaakin kuinka vähän se kertoo siitä mitä se yrittää ilmaista. Koska koen sanat rajoittavina ja koen ettei niitä löydy, niin se tietysti myös ruokkii sitä, että niitä sanoja on entistä vaikeampi löytää.

Sanat tuntuu myös niin paljastavilta. Kun asian sanoo, niin usein koen että se tuo esiin epävarmuuttani. Taidan jopa pelätä mielipiteitäni. Ennen ilmaisin niitä tunteella, mutta nyt ne eivät ole oleellisia ja kaikki tuntuu niin haparoinnilta. Ei löydy tukevaa jalansijaa. Eikä kuitenkaan uskalla antautua vapaalle pudotukselle kuin hetkittäin. Vaikka kuinka tietää, että vapaassa pudotuksessa ollaan ja niin sen kuuluukin olla, ja se sille antautuminen on keino että se ei enää tuntuisi haparoinnilta.

Välillä tuntuisi että olisi paljon sanottavaa, mutta sitä on vaikea saada ulos. Olen aika kehno ilmaisemaan itseäni. Kirjallisesti se on ollut ehkä piirun verran helpompaa kuin suullisesti, mutta se on kuitekin aina ollut hankalaa. Paljon siitä on sitä uskalluksen puutetta.

Välillä myös tuntuu, että kaikki on jo sanottu tässä maailmassa. Mikä on siis paikkani? Tarvitseeko minun sanoa. Sanoisin mieluiten vain silloin, kun se tapahtuu välttämättömyyden pakosta, silloin kun se kumpuaa olemisesta, ei yrittämisestä. Ehkä silloin kuitenkin jää jotain oppimatta, jotain tästä epätäydellisestä muodon maailman olemuksesta ilmaisematta.

Mutta tästä kuitenkin jatkan. Sana kerrallaan.

N - Y - T nyt

Siitä on reilu vuosi kun suuri muutos elämässäni lähti toden teolla käyntiin. Välillä on vaikeaa muistaa millaista elämä ennen sitä oli, ja toisinaan sen muistaminen ei taas ole ollenkaan vaikeaa, koska kyllä ne asiat mielessä ja muistissa ovat ja tulevat välillä pintaan. Tunne nyt tällä hetkellä on myös sellainen, että kaikki on muuttunut vaikka mikään ei ole muuttunut. Tunne minusta, se syvin tunne on sama, se on ollut sama niin kauan kuin pystyn muistamaan, 6-, 16- ja  nyt 26-vuotiaana. Sen minuuden on kuitenkin vuosien varrella samaistanut äärettömän moniin asioihin. Ja kun silloin reilu vuosi sitten kun alkoi todella kyseenalaistaa niitä asioita joihin oli samaistunut, eikä enää vain vaihtanut samaistumisen kohteita toisiin vaan tosiaan alkoi kyseenalaistaa ylipäänsä sen, että samaistaa itseään johonkin ulkopuolelta tulevaan, niin elämä alkoi avautua. Kun todellisuuden näki ensimmäistä kertaa suoraan tietoisesti, lähti prosessi vierimään eteenpäin vääjäämättömästi.

Vuosi on ollut sellaista aikaa että olen kaatanut tietoa sisääni, aineksia jotka ovat siellä tekeytyneet välillä rauhanomaisemmin ja välillä kaaoksen kautta, tuottaen aina silloin tällöin oivalluksia, jotka on avannut näkymää todellisuuteen. Nyt tuntuu että on aika alkaa antamaan enemmän ulospäin. Rohkeasti tartuttava toimeen ja laitettava itsensä likoon. Loputon voima löytyy sisältä, se kumpuaa rauhasta, se on elämä ja siihen luotan.

Tulevasta ei voi, eikä tarvitse tietää. Tässä hetkessä tietää kaiken tarvittavan. Elämä tapahtuu vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Ensimmäisen askeleen voi ottaa vain tässä hetkessä.

Olen tämä hetki.

Tässä elämä on

Elämä on muuttunut ulkoisesti aika lailla viime aikoina. Aloitin opiskelut uudessa kaupungissa reilu kuukausi sitten ja sen myötä on todellakin päässyt taas kohtaamaan asioita ihan eri tavalla kun sitä edeltäneinä kuukausina, jolloin sai aika vapaasti (ainakin näennäisesti) päättää miten päivänsä täytti. Itse opiskelu sinänsä meinaa automaattisesti palauttaa sellaisen vaihteen päälle mitä se oli edellisellä kerralla kun opiskelin, suorittamista, stressaamista, yritystä hallita ja suunnitella kaikkea etukäteen. Joka päiväiseen elämään tulee opiskelun myötä myös paljon uusia ihmisiä, kuinka helposti sitä tunteekaan taas itsensä täysin erilliseksi ja tiedostamaton ensireaktio pitää aina sisällään jonkunlaista vertaamista.

Jokin on kuitenkin myös hyvin perustavanlaatuisella tavalla eri tavalla kuin ennen. Havahdun ennemmin tai myöhemmin siitä automaattiohjauksesta, johon välillä vaivun. Laajempi konteksti, se ettei ole kyse minusta, se että kaikesta voin oppia kun olen avoin, esimerkiksi joku näistä tuo taas takaisin rauhan. Viime viikkoihin on mahtunut lukuisia tiedostamattomuuden hetkiä, lukuisia kaaoksen kertymisiä ja lukuisia oivalluksia sekä todella selkeitä ja rauhallisia hetkiä.

Elämä tapahtuu ehdottomasti siten, että laittaa itsensä likoon. Jos pelkää, ja etenkin jos vastustaa tuota pelkoa, niin itsensä löytää tekosyiden keskeltä uudestaan ja uudestaan. Rohkeus, uskallus ja itseni likoon laittaminen on mulle suuria haasteita. Tietäminen tiedon tasolla ei riitä, on uskallettava toimia maailmassa sen perusteella mitä tietää ja tuntee todeksi, mitä ikinä se juuri nyt tarkoittaakin.

Tietääkö vai eikö tietää?

Mieli rakastaa tietoa. Tietoa olisi kiva haalia ja haalia niin paljon kuin mahdollista. Tietoa tästä aistimastamme maailmasta, sen ilmiöistä ja tapahtumista ja kaikesta mahdollisesta. Kun kiinnostus myös sisäistä maailmaa kohtaan herää, on mieli siitäkin innoissaan, senkin ympäriltä on saatavissa todella paljon jos jonkinmoista tietoa. Mieli pitää yksityiskohdista ja tiedonmurusista, se ilahtuu kun se ymmärtää jonkun kokonaisuuden ja osaa yhdistellä siihen osasia. Mieli ei kuitenkaan ymmärrä että maailmassa on niin paljon tietoa, ettei siitä voi edes pientä murto-osaa omaksua.

Jossain vaiheessa on vain päätettävä tai oikeastaan luulen että se vaatii oivalluksen, että tietoa on nyt tarpeeksi. Ilman oivallusta tieto taitaa olla vain muistijälkiä. Oivallus vahvistaa tiedon osaksi todellisuutta.

Voiko tietää liikaa? Niinkin voi olla mutta tuskinpa, tosin liiasta tiedosta voi mielestäni olla haittaa. Siitä voi olla haittaa siinä tapauksessa kun mieleen samastumisesta pyrkii irrottautumaan, pääsemään mielen takaiseen tietoisuuteen, oivaltamaan sen omaksi todelliseksi itsekseen. Silloin mieli helposti tuppaa änkemään tietoineen itsen ja todellisuuden väliin. Ja siitäkin aiheesta kun voi tietää kaiken mahdollisen teoriassa, mutta ilman oivallusta sitä ei voi elää todeksi.

Mieleni halajaisi lukea vielä muutaman kirjan, kuunnella vielä muutaman audion tai katsella videon. Itse oivallukseen, jonka voin tehdä vaikka juuri nyt, ja vain ja ainoastaan juuri nyt, nuo asiat tuskin kuitenkaan enää varsinaisesti auttaisivat.

Ja niin, tuota tekstiä uudestaan lukiessani ymmärsin päästäneeni mielen tähän näppiksen äärelle. Toisesta näkökulmasta mitään oivallettavaa ei juuri nyt ole, kun tässä on jo kaikki. Jokohan tämä oivallus taas riittäisi? :)

Tulevaisuuskylä-tapahtuma Tampereella 2-3.9

Tampereen keskustorilla järjestetään Tulevaisuuskylä-tapahtuma 2-3.9.2011. Tapahtuman kantava teema on kestävä kehitys ja tulevaisuudennäkymät Tampereella ja/tai muissakin kaupungeissa. Tavoitteena on jakaa tietoa ja tuoda yhteen eri kohderyhmien ihmisiä kuulemaan, miten voimme jokainen olla vaikuttamassa kestävän tulevaisuuden rakentamiseen elämän eri osa-alueilla. 

Tapahtuman ohjelmapuolelta löytyy erilaisia luentoja liittyen aihepiireihin: ilmastonmuutos, ekokaupungit, talouskasvu- ja lasku, teknologian ratkaisuja ympäristöongelmiin sekä myös ravinto- ja terveyspuoli on hyvin näkyvissä. Lauantain ohjelmistossa Satu Silvo ja Saara Aalto kertovat puhtaan ravinnon vaikutuksista omiin elämiinsä ja tämän jälkeen neljä ravintoasiantuntijaa Iiro Riihimäki, Jukka Harju, Jaakko Halmetoja ja Samuli Perälä keskustelevat tulevaisuuden ravinnosta.  Ohjelmistossa on myös aiheeseen liittyviä lyhytelokuvia ja leffoja, esityksiä, arkkitehtuuria sekä ihmiset voivat mm. tutustua naurujoogaan, kokeilla sähköpyöriä ja vierailla eri aihealueiden teemapisteissä, jotka rakennetaan hienon paviljongin sisälle.

Tulevaisuuskylän visuaalinen ilme yhdistelee maanläheistä ekorakentamista, uusiutuvaa energiateknologiaa ja lopunaikojen nomadikulttuuria. Kylänäkymä tarjoilee katsojalle useita rinnakkaisia tulevaisuuksia ja inspiroi oman tulevaisuusajattelun kehittämiseen.Tapahtuma on ehdottoman ympäristöystävällinen ja valaistus ja energia tuotetaan minimipäästöin ja osittain itse aurinkopaneelien ja pientuulivoimalan voimin. Tästä voit katsoa lisää tapahtuman arkkitehtuuria ja toteutusta.

Tervetuloa tapahtumaan, joka on täysin ilmainen. Liity tapahtuman Facebook-ryhmään tästä.

Iloinen asia

Sisälläni pulpahtelee! Se tuntuu huikealta ilolta, vaikkei se tunne oikeastaan olekaan. Sanat toki aina jähmettävät sen mihin viittaavat, ei tuokaan lausahdus pysty ilmaisemaan asian todellisesta luonteesta kuin häviävän pienen osasen.

Eilen se iski taas tajuntaani voimakkaasti: miksi ihmeessä olisin ajatuksissani tai mielessäni, pois tästä hetkestä, silloinhan missaan sen mitä nyt juuri tapahtuu. Mitä tämä hetki tarjoaa? Sehän on tärkeintä mitä voi olla! Jokainen hetki tarjoaa jotain ainutlaatuista, jos en elä tässä hetkessä, en elä. Tämä hetki on kaikki mitä on, mitään tämän parempaa ei ole eikä tule.

Yhteisö jossa olen mukana, Vapaus-Akatemia eli Evolutionary Community, on antanut minulle paljon. Yhteisö on oikeastaan yhtä kuin ihmiset, jotka siinä on mukana, ei sen kummempaa. Ihmiset jotka tässä yhteisöksi kutsumassamme ovat mukana, ovat päättäneet olla avoimia, avoimia mahdolliselle ja avoimia itselleen sekä elämälle. Olla avoimia näkemään ja ottamaan vastaan sen minkä tuntevat todeksi, mitään ei ole pakko ottaa vastaan tai hyväksyä, ollaan avoimia keskustelemaan asioista. Yhteisö on herättänyt minut näkemään että olen osa prosessia, kuinka itsestäänselvältä se nyt näyttääkään. Yhteisö on piirtänyt minulle hienon kartan ja tienviittoja, joita on tuntunut oikealta seurata. Ja itse todeksi elettyjen oivallusten kautta olen löytänyt. Itseäni. Olemme perillä aina, tässä, nyt. Ja toisaalta emme tule koskaan olemaan perillä, löytämistä riittää loputtomiin. Yhteisömme sivuilla on sekä suomeksi että englanniksi paljon luettavaa, lisäksi mm. tämä ja tämä, jäsentemme kirjoittamat tekstit, kertovat lisää siitä mistä on kyse.

Tässä vielä katkelma yhteisön perustajajäsenen vapaudesta ammentamasta tekstistä, joka vaan tiivistää vapaana elämisen luonnetta, ja haastetta, äärimmäisen hienosti:

Kohtaa toinen kuin kohtaisit hänet aina ensimmäistä kertaa.
Kohtele toista hänen mahdollisuutensa mukaan, ei sen, mitä hän on nyt.
Kunnioita kaikkea elämää niin kuin kunnioitat omaasi.

Kuule mitä sanotaan, ei sitä, mitä haluat kuulla.
Näe se mitä on, ei sitä, mitä haluat nähdä.
Ymmärrä, että ei ole eilistä eikä huomista, on vain nyt.

Vapaus ja vapaus

Miten määritellä vapaus? Jos olisin kirjoittanut määritelmää muutama vuosi sitten, se olisi tarkoittanut jotain kovin toisenlaista kuin miten sen tällä hetkellä näen ja koen. Aikaisemmin se olisi tarkoittanut ehkä esimerkiksi huolettomuutta, vapautta vastuusta, vapautta päättää täysin itse mitä tehdä elämällään, taloudellista riippumattomuutta.

Tänä päivänä vapaus merkitsee minulle jotain ihan muuta, lähes vastakohtaista edellisiin määritelmiin. Vapaus on sisäinen tila. Vapaus on sitä ettei elä jonkun muun, ulkoisen luoman roolin mukaista elämää. Erilaiset roolit ovat elämän aikana mieleen muodostunutta ohjelmointia. Kun alkaa näkemään nuo roolit ja muutkin mielen kiemurat erillisinä itsestään, syntyy tilaa, jossa vapaus saa tilaisuuden tulla esiin. Se vapaus on sama meissä kaikissa, se on meidän jokaisen todellinen identiteetti. Vapaus ei ole koskaan meiltä hävinnyt, mutta se on jäänyt kaiken oppimamme ja ulkopuolelta omaksumamme alle.

Vapaus on siis sitä, että löytää uudelleen luonnollisen olotilan, palaa lähtöpisteeseen, mutta tietoisena ja alkaa toimia sisäisen totuuden johdattamana. Vapaudessa löytää myös sen, että minulla ei ole mitään omaa. Se kaikista arvokkain asia onkin kaikille yhteinen. Tämän oivallettuaan ymmärtää, että todellinen vapaus sisältää vastuun. Vastuun tehdä kaikkensa elämän puolesta.

Mikäköhän on "mun juttu"?!

Niin tosiaan, mikähän oikein on se "mun juttu" tässä maailmassa? Sitä kysymystä olen pohtinut enemmän tai vähemmän koko elämäni ajan. Olen luullut miettiväni sitä ihan oikeasti, enkä ole tajunnut, että mietintöihin on vaikuttanut loputon määrä ohjelmointia, jota tiedostamattani mieleeni ja alitajuntaani on kertynyt. Entäpä jos nyt löytäisin "mun juttuni", jos se valkenisi kuin salama kirkkaalta taivaalta, sittenkö vaan antautuisin sille ja jatkaisin sitä juttua hamaan tulevaisuuteen?

Olen oppinut jotain. En tiedä mikä "mun juttuni" on, eikä minun tarvitsekaan tietää sitä. Ja sitä paitsi olen oppinut myös sen että niitä voi olla monta, se voi muuttua, koska tahansa, vaikka sataan kertaan elämän aikana. Elämä on ikuista kehittymistä ja oppimista, se on varma.

Ja tässä "mun jutussa" on vielä yksi ongelma. Mitään mun omaa kun ylipäänsä ei ole, ei voi olla. Mitä enemmän ihminen omii, sitä enemmän kertyy pelkoa oman menettämisestä ja eläminen alkaa pelottaa niin vietävästi.

Lisäksi nyt nään että tuo kysymys on verhonnut vielä suuremman kysymyksen alleen, se on "kuka minä olen?" Viimeinen vuosi on tuonut eteeni vastauksen myös siihen kysymykseen. Ja opettelen päivä päivältä ymmärtämään mitä se tieto tarkoittaa jokapäiväisessä elämässäni. Välillä en usko sitä, minkä olen kokenut varmaksi, mutta toisinaan sen tiedän vahvemmin kuin mitään ikinä.

Antaa elämän elää. Elämä elää kauttani kun en sitä estä. 

Kotimme

Pysäyttävää, koskettavaa, kaunista sekä aiheuttamaamme rumuutta. Katselin eilen ilmaiseksi katseltavissa olevan dokumentin HOME. Tässä trailer ja youtubesta löytyy koko leffakin.
 
Mielestäni jokaisen maapallon asukkaan, vähintäänkin jokaisen meistä tuhlaavista länsimaalaisista tulisi nähdä tämä elokuva. Kuinka voimmekaan kohdella kotiamme näin!

Maailma on sun

On maailmassa haastavat ajat tulossa. Nykyään sen näkemistä ja ymmärtämistä ei voi enää välttää vaikka kuinka haluaisi työntää päänsä pensaaseen. Haastavat ajat tulee kuitenkin nähdä muutoksen alullepanijoina. Muutos tulee tapahtumaan, se onko siihen valmis ratkaisee miten sen näkee ja kokee. Haasteet ja muutos koskee meitä kaikkia. Muutos tarkoittaa myös sitä, että meidän on tehtävä jotain sen eteen, että muutos kääntäisi suuntansa ja tekisi tästä paremman paikan kaikille elää. Muutos siis täytyy tehdä ja toteuttaa, vaikka se ei todellakaan tuntuisi kivalta. Mutta täytyy pitää suurempi kuva mielessä, nähdä kokonaisuus yksittäisten tapahtumien sijaan. 

Muutos todellakin on tarpeen ja meidän täytyy se tehdä. Unohdetaan hetkeksi itsemme ja tehdään se isomman tarkoituksen puolesta! Vain mieli tarvitsee niitä asioita, joita haluisin mieluummin tehdä vain itselleni, se on vaan mieli joka saa niistä tyydytystä, kyllähän huomaan sen, että ne ei tuo mulle oikeasti tyytyväisyyttä ja hyvää oloa. Ensin täytyy siis muuttaa itsensä. Tullakseni vapaaksi toimijaksi ja muutoksen toteuttajaksi, olen valmis elämään hetkellisesti vielä suuremmassa epämukavuudessa, kuin jossa koko ikäni olen enemmän tai vähemmän elänyt. (Ja mieli huutaa tässä kohtaa: enhän ole, en todellakaan ole! Mutta minäpä olen!) Kun se oma itse tai siis kenen olen se luullut olevan, jää taka-alalle niin toiminta on automaattista ja todellista onnellisuutta ja tyytyväisyyttä tuottavaa. Koska silloin pääsee sekä toteuttamaan itseään että samalla tekemään hyvää maailmassa, tekemään sitä mikä nyt on tarpeen. 

Maailma on siis sun + mun + meidän kaikkien, tehdään siitä hyvä!

Kiitollisuudesta

Alkoi eilen illalla ja tänäänkin aamulla olla jotenkin todella sekava olo. Tuntui että sitä rämpi todella syvällä jossain, eikä mistään saanut mitään selvää. Tässä mm. mietteitäni eiliseltä:

Tuntuu kuin keikkuisin jonkun äärimmäisen hataran korkean telineen päällä. Telinettä ei tue mikään eikä mulla ole mitään turvavaljaita. Oon rakentanut sitä telinettä koko ajan ylöspäin kiivetessäni, koska olen halunnut vain päästä johonkin, koko ajan johonkin pois siitä missä olen ollut. Mua on välillä myös kannustettu ulkoapäin kiipeämään ja rakentamaan, vaikken olisi itse halunnut, mutta olen niin kuitenkin tehnyt kyseenalaistamatta neuvoja. Olen luonut itselleni kovat paineet kiipeämisestä. Mitä korkeammalle olen kiivennyt sen pelottavampaa se on ja sitä epävarmemmaksi oloni tunnen, tämä luhistuu minä hetkenä hyvänsä. Ja mitä sitten tapahtuu. Ei, se ei saa romahtaa sittenhän putoan ja tuhoudun, kyllä se vain on parempi jatkaa rakentamista ja kiipeämistä. Luulen aina välillä tietäväni mitä tavoittelen, mutta en tiedä. Jotain parempaa se kuitenkin on. Koska eihän tässä telineellä keikkumisessa ole mitään järkeä. Totta kai toivon että joku tulisi minut täältä pelastamaan, pääsisin turvaan. Mutta jos sen joku tekisi puolestani niin keskeneräinen teline jäisi minua vaivaamaan ja todennäköisesti aloittasin uuden telineen rakentamisen. Pidän mieleni tiukasti pois tästä hetkestä ettei tarvitsisi kohdata tilannetta johon olen itseni saattanut. Mutta tuntuu vaan niin paskalta. Ja tiedän ettei tämä johda mihinkään kestävään. Ikinä. Jos hyppään, kuolen, varmasti. Ei kai kukaan hullu siis hyppäisi.

Mutta jotain tapahtui kun astuin ulko-ovesta tänään ulos töihin lähtiessä. Ensin päähän iski ajatus, että kaikki on mahdollista, siis ihan KAIKKI on oikeasti mahdollista, vain uskomuksemme rajoittavat todellisuutta. Sitten minut valtasi kiitollisuuden tunne, kiitollisuus kaikesta. Aloin mielessäni käymään läpi asioita joista tunnen kiitollisuutta. Olen kiitollinen elämästä, siitä että sain kävellä sinä aamuna juuri siellä missä kävelin. Tunsin kiitollisuutta perhettäni kohtaan, he ovat aina tehneet parhaansa mukaan pyyteettömästi ihan kaikkensa minun puolestani, minut kasvattaakseen ja minua auttaakseen ja tukeakseen. Tajusin että samoin kun minä olen aina tehnyt kaikkeni heidän puolestaan, kaikki perheenjäseneni ovat yhtä lailla aina tehneet kaikkensa minun puolestani. Kuinka äärettömän kiitollinen siitä olen! Tunsin kiitollisuutta myös rakastavasta puolisostani, siitä että hän on jaksanut minua ja rakastanut ja tukenut minua aina. Tunsin kiitollisuutta kaikista muista läheisistä ihmisistä ja ihmisistä jotka ovat ja ovat olleet elämässäni, kaikki ovat omalla tavallaan tukeneet sitä että minusta on tullut se joka olen.

Tunsin myös kiitollisuutta kaikista hankaluuksista ja haasteista joita elämäni aikana olen kohdannut, ne ovat kasvattaneet tietysti todella paljon ja opettaneet asioita joita muuten tuskin olisin vielä oppinut. Olin tietysti kiitollinen siitä että minulla on mukava paikka asua, saan enemmän kuin riittävästi syödäkseni juuri niitä ruokia joita haluan ja tunnen tarvitsevani. Kiitollinen siitä, että olen terve ja fyysinen kehoni palvelee minua kuten sen kuuluukin. Kiitollinen myös "vioista" kehossani jotka mm. sysäsivät minut vuosi sitten liikkeelle lähtemään etsimään luonnollisia keinoja niiden korjaamiseen ja sitä myöten tälle koko kiivaalle tietoisuuden laajentumisen tielle.

Tunsin kiitollisuutta myös työtäni kohtaan, työtä jota olen vähintään viimeisen vuoden tehnyt hampaat irvessä ja tuntenut että sillä ei ole minulle mitään annettavaa ja en todellakaan haluaisi sitä enää tehdä. Mutta nyt näin kuinka se on palvellut minua nämä vuodet oikein hyvin ja kuinka paljon sekin on opettanut minua, kuinka paljon olen sen kautta oppinut taitoja, joita muualla tuskin olisin päässyt oppimaan. Tunsin kiitollisuutta myös tulevaisuuden suunnitelmiini kuuluvasta opiskelusta.

Kiitollisuus oli voimakasta siitä, että saan elää ja asua tällä hetkellä juuri täällä ja että ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan tätä kaikkea jakaa ja jotka tuovat esiin aina vaan uusia puolia minusta ja opin näin ollen itsestäni lisää. Olen todella kiitollinen viimeisestä vuodesta jonka aikaiset tapahtumat ja oivallukset ovat avanneet todellisuuttani totaalisesti uusiin ulottuvuuksiin, avannut silmäni radikaalisti ja herättänyt minua syvästä unesta näkemään todellisuutta hetkittäin jopa täysin suoraan.

Olen myös sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä että olen oppinut, että olen osa suurempaa prosessia ja niistä hetkistä jolloin tunnen sen syvästi. Tässä prosessissa se "minä", johon suuri osa mainitsemistani kiitollisuuden aiheistakin liittyy, ei ole mitenkään oleellinen, mutta kuitenkin minä olen hyvin tarpeellinen osa tässä prosessissa.

KIITOS!

Miksi? -analyysi elämästäni

Miksi teen asioita joita teen? Miksi käyn töissä? Miksi syön mitä syön? Miksi syötän mielelleni sitä mitä syötän? Miksi vietän aikaani niiden ihmisten kanssa joiden kanssa vietän? Miksi kohtelen kehoani kuten kohtelen? Miksi pukeudun kuten pukeudun? Miksi käyttäydyn ärsyyntyessäni kuten käyttäydyn? Miksi käyttäydyn iloisena ollessani kuten käyttäydyn? Miksi käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan kuten käyttäydyn? Miksi kulutan aikani siten kuin kulutan? Miksi osa unelmistani jää vain unelmiksi? Miksi en uskalla edes unelmoida joistain asioista? Miksen useimmiten usko itseeni?

Vastauksia jään vielä miettimään. Mutta on aika olla rehellinen itselleen ja katsoa motiiveja suoraan silmiin.

Why, oh why?

Miksi kirjoitan? Kysyn edelleen. Tuli nimittäin taas jo mietteitä, että minun pitäisi jo kirjoittaa seuraava teksti ettei tule liian pitkää väliä, että täällä olisi ihmisille jotain luettavaa. Mutta enhän kirjoita tätä muiden takia vaan itseni takia. Ensin on itse vapauduttava että pystyy tekemään pyyteettömästi asioita muiden hyväksi. Siksi kirjoitan tällä hetkellä asioista, jotka täyttävät oman tietoisuuteni ja todellisuuteni. Kun Vapaus joskus ajallaan koittaa, niin sitten tulee ehkä jotain muuta. Nyt kirjoitan vain sellaisia asioita joita tällä hetkellä valuu tähän. En yritä pähkäillä jotain käsitteitä väkisin tai jotain asioita. Ainakaan tänään en sitä tee. :) En tosiaankaan tiedä mitä tuleman pitää.

Mielessäni välähti ajatus: nyt pitää saada tähän kyllä lisää tekstiä, että pystyn julkaisemaan, muutenhan tämä olisi taas yksi luonnos, joka ei koskaan päädy julkaisuun. En voi vaan kirjoitella tekstien alkuja, luonnoksia joita koskaan en julkaise. No voinhan jos julkaiseminen ei tunnu oikealta. On välillä todella mielipuolinen olo, kun seurailee päänsisäistä dialogia. Aito minä ottaa mittaa ehdollistuneesta mielestä. Tai eihän aito minä tosiaan kyllä mitään mittaa ota, kun se on vaan. Se ehdollistunut mieli höpisee ja haastaa. Sellainen se on. Siinähän on.

Ehdollistunut mieli on oppinut elämäni aikana kaikenlaista. Paljon juttuja. Se on ehdollistunut sinne tänne, haalinut kasaan kaikenlaista turvakseen, oppinut puolustautumaan ja hyökkäämään, oikein ärhentelemään kun kohtaa jotain mikä sitä ei miellytä. Siihen on tarttunut asiat kuin kärpäspaperiin. Ja sitten se luulee että ne on sen omia keksintöjä. Eipä ole ennen tullut kyseltyä itseltä vaikka että miksi teen jotain mikä ei tunnu hyvältä, miksi jatkan sellaisten asioiden tekemistä jotka tuottavat vain huonoa oloa. Minkä ihmeen takia, ketä tässä oikein palvellaan? Kun heittelen ilmoille näitä kysymyksiä niin ehkä niitä vastauksia alkaa sieltä sisältä sadella pikku hiljaa kun aika on. Kun kysyy niin yleensä se vastaus ja oivallus on jossain vaiheessa tullut kohdalle. Kaikki tieto ja viisaus kyllä on jo siellä aidossa minässä, se on siellä vain suljettujen ovien, välillä lukittujenkin takana. Sieltä sitä sitten päästellään vapauteen pikku hiljaa.

Kyllä, voisin muuten kirjoittaa kaiken tämän päiväkirjaanikin, mutta laitetaan nyt näin näkyville, jos joku saa tästä jotain oivalluksen tapaista tai samaistuu tällaisiin fiiliksiin.

Hanat auki!

Jaa kyllähän tätä tekstiä nyt tuntuisi alkavan valumaan ulos jostain sisimmän syövereistä. Kun on yrittämättä mitään, kuten Angelkin neuvoi. Se pätee kyllä kaikkeen, yrittämättä paras. Sen kun on vaan, antaa mielelle breikin ja "tulostaa" sisältä kumpuavan tekstin käsien kautta tähän ruudulle. Kyllä sieltä yleensä jotain tulee. Mutta silloin kun miettii ja miettii mitä sanoisi niin se vaan menee sellaiseksi vatvomiseksi ja aiheuttaa turhautumista. Ja jos joskus istahtaa koneen ääreen, eikä mitään synny niin on parempi nousta pois, vaikka tanssahtelemaan ja liikuttamaan kehoa, nauramaan tai laulamaan tai piirtämään viivaa paperille. :) Tai ihan vain ottaa muutama syvähengitys. Sieltä mielen takaa se luovuus sitten odottamatta alkaa pulpahdella pinnalle. Oi kuinka riemastuttavaa! :)

Ja tämä on muuten itselleni jotenkin äärimmäisen epätavallista, puhua tällaisista asioista. Olen itse ollut melkein koko elämäni tosi neuroottinen asioiden suunnittelija ja kontrolloija. Spontaanius on ollut kaukainen ajatus ja varmaan jotain pelottavaakin. Tai kaikkea on aina pitänyt yrittää hallita, mutta eihän mielellään mitään oikeasti pysty hallitsemaan. Mieleen on tarttunut eli ehdollistunut kaikki mahdollinen koko elämän ajan ja mitkä kalterit se muodostaakaan. Nyt kun ne kalterit on alkanut havaitsemaan, niin niille voi alkaa jopa tekemään jotain. Tai oikeastaan pelkästään niiden tiedostaminen on jo todellisuuden mullistavaa, koska silloin ei välttämättä ole niihin enää samaistunut.

Olen kyllä niin eri ihminen kun noin vuosi sitten, tai kyllä tämä joka nyt alkaa paistaa pinnan alta on tietenkin aina ollut, mutta tosiaan niin tukahdutettuna että siitä ei ole ollut tietoinen. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon: ensin lähti foodit vaihtoon, todella radikaalisti, siitä seurasi mielen kirkastumista ja olotilan muutosta kokonaisvaltaisesti. Henkiset ja tietoisuusasiat alkoivat vetää puoleensa ja alkoi kova etsintä. Etsiminen onkin ollut aivan äärimmäisen jännittävää ja avartavaa. Uusi todellisuus on alkanut paljastua ja se miten todellisuuden näkee koko ajan laajemmin ja laajemmin on huikeaa! Olen tavannut paljon uusia ihania rakastettavia ihmisiä, mm. tämän yhteisön kautta, jotka ovat opettaneet niin paljon. Vuoteen on mahtunut paljon uusia innostuksen aiheita, kaaosta ja selkeämpiä suvantoja. Juuri tällä hetkellä mielen ja tietoisuuden täyttää syvä kiitollisuus kun tätä kaikkea miettii. Tänään on ollut hyviä hetkiä, läsnäolon hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Saa nähdä mihin tämä pallo pomppii seuraavaksi.

PS. Kuvaan myös Goji-taimeni kasvutarinaa tuossa oikeassa palkissa, saa nähdä kulkeeko tarinamme samanlaisia polkuja :)

Mistäköhän minun piti alkaa blogaamaan vai pitikö sittenkään?

Eihän tämä olekaan ihan niin yksinkertaista. Kirjoittaminen. Kyllä niitä omia päiväkirja-, tajunnanvirtavuodatuksia on tullut tehtyä, mutta tällä tavalla ainakin periaatteessa julkisesti alkaa kaikenlaiset suodattimet kytkeytyä päälle, jotka kritisoivat jokaista tekstin pätkää jota alkaa laatimaan. Tämä lienee siis jossain määrin tarpeellista harjoitusta itselle. :)

Mm. mieli kritisoi sitä että noh, mistä sitä nyt voisi kirjoittaa kun kaikesta joku on jo kirjoittanut. Onpas siis tyhmää kirjoittaa mistään. Tai että eihän minulla tästä aiheesta ainakaan voi olla mitään sanottavaa, kun kyllä kaikki muut jo tietävät mistä tässä on kyse. Tai että tästä nyt syntyisi niin sekavaa sepustusta, ettei siitä kenellekään olisi hyötyä. Tai sitten viimeisiä keinoja on, että eihän niistä asioista voi sanoilla puhua, joista haluaisin kirjoittaa.

Mutta voinee sitä kirjoitella vaan asioista jotka askarruttavat, kiinnostavat, hämmästyttävät, ilostuttavat tai jotain muuta. Saa nähdä mitä tästä siis tulee. Lisäksi kaikenlaiset ajatukset alkavat viuhua päässä, että pitäisi olla jotain tavoitteita tässä kirjoittelussa tai näiden tekstien pitäisi tavoittaa jopa muita ihmisiä nyt kun kerran kirjoittaa näin julkisesti.

Ohikiitävän hetken mieli muuten yritti ehdottaa että esim. tämä Heidin postaus olisi jostain syystä aiheuttanut paineita tähän blogaamiseen kun joku sen myötä voi löytää tiensä tänne, mutta ei se itse asiassa paineita tuonut. Teen itsestäsi siis itseäni todella paljon riemastuttavan havainnon, että jotain pelkoja ja ehdollistumia on ylitetty. Ja pystyn ainakin tarkkailemaan niitä mielen luomia hetkellisiä paineita, olemaan samaistumatta niihin, se on itselle jo todella suurta.

Katsotaan mihin elämä kuljettaa ja luotetaan siihen että se vie juuri sinne mihin kuuluukin!

Runebergiä

Mun piti aloittaa blogin pitäminen ihan muusta aiheesta, mutta tästä ekasta postauksesta tulee nyt tällainen. Mies muistutti eilen että huomenna on Runebergin päivä ja oispa kiva jos vois syödä Runebergintorttuja sen kunniaksi, mainiten että voisi jopa kaupasta käydä sellaisia hakemassa. Tuli lieviä kauhunväristyksiä kaupan lisäaine-sokeri-viljapitoisista Runebergintortuista, joten sanoin että no mähän koitan vääntää niistä jonkunlaiset raaka-versiot. Ja eikun nettiin katteleen ja löytyi tällainen aivan ihanan näköinen resepti. Siitä lähdin vähän soveltamaan ja omaksi suureksi yllätykseksi kokeilu oli menestys. Torttuset eivät todellakaan näytä kaupan versioilta eikä varmaan kovin lähelle maistukaan, mutta mun mielestä ne on ihan hillittömän hyviä ja miehen kommentteja oli mm. tosi kauniita ja hyvänmakuisia leivoksia, kyllä näitä kehtaisi tarjota muillekin, eli aika ylistävä arvio. :)

Tässä siis reseptiä:

RUNEBERGIN TORTUT

n. 10 pienehköä torttua (määrät reseptissä tosi noin määriä)

1 dl liotettuja cashewpähkinöitä
1 dl liotettuja pecanpähkinöitä
1 dl liotettuja rusinoita
3-4 kpl liotettuja taateleita
4-5 tl mantelijauhoa
2 tl carobia
neilikkaa
kanelia
kardemummaa
1 tl lucumaa
laatusuolaa (pääsi unohtumaan itseltä, mutta on aina hyvä olla ripaus mukana)
⅓ omena
⅓ dl juoksevaa kookosöljyä

Ensin blendasin pienen vesimäärän kera liotetut cashewt, pecanit, rusinat ja taatelit sekä omenan palan. Tähän massaan sekoitin muut ainekset ja lusikoin valmiin massan muffinssivuokiin ja jääkaappiin.

valkoinen kuorrute:
1,5 dl liotettuja cashewpähkinöitä
hunajaa
vaniljaa
vähän vettä

Kaikki ainekset sekaisin blenderissä

“vadelmahillosilmä”:
1,5 dl vadelmia
pari mansikkaa
n. 2 rkl kokoinen palanen banaania
2 rkl kookosöljyä

Nämäkin kaikki ainekset sekaisin blenderissä.

Hetken jääkaapissa levänneet torttuset kuorrutetaan ensin cashewkermalla ja päälle hillosilmä.










Huikaisevan hyvää tai sitten ihan vain tavallisen hyvää Runebergin päivää kaikille, etenkin teille jotka olette eksyneet tätä lukemaan. Ensi kerralla taidan kirjoittaa siitä mistä minun PITI alkaa blogaamaan. ;)