Voi Elämä!

Elämä on täysin hillitön.
Se ei mitenkään pysy aisoissa, jotka mieli yrittää sille laittaa.
Elämä vaan valloittaa, huumaa, yllyttää, pakahduttaa, tunne on täysin käsittämätön.
Sen vaan tiedän että elämä haluaa ulos, se haluaa elää.
Olen sen instrumentti.
Elämä olkoon.
Minä en.

En löydä sanoja

Viimeisen vuoden aikana on monesti tuntunut siltä, että ei löydy sanoja. Ei löydy sanoja sille kun on epämukava olo, eikä sillekään kun olo on hyvä ja rauhallinen, tai varsinkaan silloin kun ei oikein tunnu miltään. Sanat on niin kovin rajoittavia, ne lukitsee asian aina tiettyyn muotoon. Jähmettää sen mitä niillä yrittää ilmaista. Heti kun sanoo jotain, huomaakin kuinka vähän se kertoo siitä mitä se yrittää ilmaista. Koska koen sanat rajoittavina ja koen ettei niitä löydy, niin se tietysti myös ruokkii sitä, että niitä sanoja on entistä vaikeampi löytää.

Sanat tuntuu myös niin paljastavilta. Kun asian sanoo, niin usein koen että se tuo esiin epävarmuuttani. Taidan jopa pelätä mielipiteitäni. Ennen ilmaisin niitä tunteella, mutta nyt ne eivät ole oleellisia ja kaikki tuntuu niin haparoinnilta. Ei löydy tukevaa jalansijaa. Eikä kuitenkaan uskalla antautua vapaalle pudotukselle kuin hetkittäin. Vaikka kuinka tietää, että vapaassa pudotuksessa ollaan ja niin sen kuuluukin olla, ja se sille antautuminen on keino että se ei enää tuntuisi haparoinnilta.

Välillä tuntuisi että olisi paljon sanottavaa, mutta sitä on vaikea saada ulos. Olen aika kehno ilmaisemaan itseäni. Kirjallisesti se on ollut ehkä piirun verran helpompaa kuin suullisesti, mutta se on kuitekin aina ollut hankalaa. Paljon siitä on sitä uskalluksen puutetta.

Välillä myös tuntuu, että kaikki on jo sanottu tässä maailmassa. Mikä on siis paikkani? Tarvitseeko minun sanoa. Sanoisin mieluiten vain silloin, kun se tapahtuu välttämättömyyden pakosta, silloin kun se kumpuaa olemisesta, ei yrittämisestä. Ehkä silloin kuitenkin jää jotain oppimatta, jotain tästä epätäydellisestä muodon maailman olemuksesta ilmaisematta.

Mutta tästä kuitenkin jatkan. Sana kerrallaan.

N - Y - T nyt

Siitä on reilu vuosi kun suuri muutos elämässäni lähti toden teolla käyntiin. Välillä on vaikeaa muistaa millaista elämä ennen sitä oli, ja toisinaan sen muistaminen ei taas ole ollenkaan vaikeaa, koska kyllä ne asiat mielessä ja muistissa ovat ja tulevat välillä pintaan. Tunne nyt tällä hetkellä on myös sellainen, että kaikki on muuttunut vaikka mikään ei ole muuttunut. Tunne minusta, se syvin tunne on sama, se on ollut sama niin kauan kuin pystyn muistamaan, 6-, 16- ja  nyt 26-vuotiaana. Sen minuuden on kuitenkin vuosien varrella samaistanut äärettömän moniin asioihin. Ja kun silloin reilu vuosi sitten kun alkoi todella kyseenalaistaa niitä asioita joihin oli samaistunut, eikä enää vain vaihtanut samaistumisen kohteita toisiin vaan tosiaan alkoi kyseenalaistaa ylipäänsä sen, että samaistaa itseään johonkin ulkopuolelta tulevaan, niin elämä alkoi avautua. Kun todellisuuden näki ensimmäistä kertaa suoraan tietoisesti, lähti prosessi vierimään eteenpäin vääjäämättömästi.

Vuosi on ollut sellaista aikaa että olen kaatanut tietoa sisääni, aineksia jotka ovat siellä tekeytyneet välillä rauhanomaisemmin ja välillä kaaoksen kautta, tuottaen aina silloin tällöin oivalluksia, jotka on avannut näkymää todellisuuteen. Nyt tuntuu että on aika alkaa antamaan enemmän ulospäin. Rohkeasti tartuttava toimeen ja laitettava itsensä likoon. Loputon voima löytyy sisältä, se kumpuaa rauhasta, se on elämä ja siihen luotan.

Tulevasta ei voi, eikä tarvitse tietää. Tässä hetkessä tietää kaiken tarvittavan. Elämä tapahtuu vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Ensimmäisen askeleen voi ottaa vain tässä hetkessä.

Olen tämä hetki.

Tässä elämä on

Elämä on muuttunut ulkoisesti aika lailla viime aikoina. Aloitin opiskelut uudessa kaupungissa reilu kuukausi sitten ja sen myötä on todellakin päässyt taas kohtaamaan asioita ihan eri tavalla kun sitä edeltäneinä kuukausina, jolloin sai aika vapaasti (ainakin näennäisesti) päättää miten päivänsä täytti. Itse opiskelu sinänsä meinaa automaattisesti palauttaa sellaisen vaihteen päälle mitä se oli edellisellä kerralla kun opiskelin, suorittamista, stressaamista, yritystä hallita ja suunnitella kaikkea etukäteen. Joka päiväiseen elämään tulee opiskelun myötä myös paljon uusia ihmisiä, kuinka helposti sitä tunteekaan taas itsensä täysin erilliseksi ja tiedostamaton ensireaktio pitää aina sisällään jonkunlaista vertaamista.

Jokin on kuitenkin myös hyvin perustavanlaatuisella tavalla eri tavalla kuin ennen. Havahdun ennemmin tai myöhemmin siitä automaattiohjauksesta, johon välillä vaivun. Laajempi konteksti, se ettei ole kyse minusta, se että kaikesta voin oppia kun olen avoin, esimerkiksi joku näistä tuo taas takaisin rauhan. Viime viikkoihin on mahtunut lukuisia tiedostamattomuuden hetkiä, lukuisia kaaoksen kertymisiä ja lukuisia oivalluksia sekä todella selkeitä ja rauhallisia hetkiä.

Elämä tapahtuu ehdottomasti siten, että laittaa itsensä likoon. Jos pelkää, ja etenkin jos vastustaa tuota pelkoa, niin itsensä löytää tekosyiden keskeltä uudestaan ja uudestaan. Rohkeus, uskallus ja itseni likoon laittaminen on mulle suuria haasteita. Tietäminen tiedon tasolla ei riitä, on uskallettava toimia maailmassa sen perusteella mitä tietää ja tuntee todeksi, mitä ikinä se juuri nyt tarkoittaakin.