En löydä sanoja

Viimeisen vuoden aikana on monesti tuntunut siltä, että ei löydy sanoja. Ei löydy sanoja sille kun on epämukava olo, eikä sillekään kun olo on hyvä ja rauhallinen, tai varsinkaan silloin kun ei oikein tunnu miltään. Sanat on niin kovin rajoittavia, ne lukitsee asian aina tiettyyn muotoon. Jähmettää sen mitä niillä yrittää ilmaista. Heti kun sanoo jotain, huomaakin kuinka vähän se kertoo siitä mitä se yrittää ilmaista. Koska koen sanat rajoittavina ja koen ettei niitä löydy, niin se tietysti myös ruokkii sitä, että niitä sanoja on entistä vaikeampi löytää.

Sanat tuntuu myös niin paljastavilta. Kun asian sanoo, niin usein koen että se tuo esiin epävarmuuttani. Taidan jopa pelätä mielipiteitäni. Ennen ilmaisin niitä tunteella, mutta nyt ne eivät ole oleellisia ja kaikki tuntuu niin haparoinnilta. Ei löydy tukevaa jalansijaa. Eikä kuitenkaan uskalla antautua vapaalle pudotukselle kuin hetkittäin. Vaikka kuinka tietää, että vapaassa pudotuksessa ollaan ja niin sen kuuluukin olla, ja se sille antautuminen on keino että se ei enää tuntuisi haparoinnilta.

Välillä tuntuisi että olisi paljon sanottavaa, mutta sitä on vaikea saada ulos. Olen aika kehno ilmaisemaan itseäni. Kirjallisesti se on ollut ehkä piirun verran helpompaa kuin suullisesti, mutta se on kuitekin aina ollut hankalaa. Paljon siitä on sitä uskalluksen puutetta.

Välillä myös tuntuu, että kaikki on jo sanottu tässä maailmassa. Mikä on siis paikkani? Tarvitseeko minun sanoa. Sanoisin mieluiten vain silloin, kun se tapahtuu välttämättömyyden pakosta, silloin kun se kumpuaa olemisesta, ei yrittämisestä. Ehkä silloin kuitenkin jää jotain oppimatta, jotain tästä epätäydellisestä muodon maailman olemuksesta ilmaisematta.

Mutta tästä kuitenkin jatkan. Sana kerrallaan.