Alkoi eilen illalla ja tänäänkin aamulla olla jotenkin todella sekava olo. Tuntui että sitä rämpi todella syvällä jossain, eikä mistään saanut mitään selvää. Tässä mm. mietteitäni eiliseltä:
Mutta jotain tapahtui kun astuin ulko-ovesta tänään ulos töihin lähtiessä. Ensin päähän iski ajatus, että kaikki on mahdollista, siis ihan KAIKKI on oikeasti mahdollista, vain uskomuksemme rajoittavat todellisuutta. Sitten minut valtasi kiitollisuuden tunne, kiitollisuus kaikesta. Aloin mielessäni käymään läpi asioita joista tunnen kiitollisuutta. Olen kiitollinen elämästä, siitä että sain kävellä sinä aamuna juuri siellä missä kävelin. Tunsin kiitollisuutta perhettäni kohtaan, he ovat aina tehneet parhaansa mukaan pyyteettömästi ihan kaikkensa minun puolestani, minut kasvattaakseen ja minua auttaakseen ja tukeakseen. Tajusin että samoin kun minä olen aina tehnyt kaikkeni heidän puolestaan, kaikki perheenjäseneni ovat yhtä lailla aina tehneet kaikkensa minun puolestani. Kuinka äärettömän kiitollinen siitä olen! Tunsin kiitollisuutta myös rakastavasta puolisostani, siitä että hän on jaksanut minua ja rakastanut ja tukenut minua aina. Tunsin kiitollisuutta kaikista muista läheisistä ihmisistä ja ihmisistä jotka ovat ja ovat olleet elämässäni, kaikki ovat omalla tavallaan tukeneet sitä että minusta on tullut se joka olen.
Tunsin myös kiitollisuutta kaikista hankaluuksista ja haasteista joita elämäni aikana olen kohdannut, ne ovat kasvattaneet tietysti todella paljon ja opettaneet asioita joita muuten tuskin olisin vielä oppinut. Olin tietysti kiitollinen siitä että minulla on mukava paikka asua, saan enemmän kuin riittävästi syödäkseni juuri niitä ruokia joita haluan ja tunnen tarvitsevani. Kiitollinen siitä, että olen terve ja fyysinen kehoni palvelee minua kuten sen kuuluukin. Kiitollinen myös "vioista" kehossani jotka mm. sysäsivät minut vuosi sitten liikkeelle lähtemään etsimään luonnollisia keinoja niiden korjaamiseen ja sitä myöten tälle koko kiivaalle tietoisuuden laajentumisen tielle.
Tunsin kiitollisuutta myös työtäni kohtaan, työtä jota olen vähintään viimeisen vuoden tehnyt hampaat irvessä ja tuntenut että sillä ei ole minulle mitään annettavaa ja en todellakaan haluaisi sitä enää tehdä. Mutta nyt näin kuinka se on palvellut minua nämä vuodet oikein hyvin ja kuinka paljon sekin on opettanut minua, kuinka paljon olen sen kautta oppinut taitoja, joita muualla tuskin olisin päässyt oppimaan. Tunsin kiitollisuutta myös tulevaisuuden suunnitelmiini kuuluvasta opiskelusta.
Kiitollisuus oli voimakasta siitä, että saan elää ja asua tällä hetkellä juuri täällä ja että ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan tätä kaikkea jakaa ja jotka tuovat esiin aina vaan uusia puolia minusta ja opin näin ollen itsestäni lisää. Olen todella kiitollinen viimeisestä vuodesta jonka aikaiset tapahtumat ja oivallukset ovat avanneet todellisuuttani totaalisesti uusiin ulottuvuuksiin, avannut silmäni radikaalisti ja herättänyt minua syvästä unesta näkemään todellisuutta hetkittäin jopa täysin suoraan.
Olen myös sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä että olen oppinut, että olen osa suurempaa prosessia ja niistä hetkistä jolloin tunnen sen syvästi. Tässä prosessissa se "minä", johon suuri osa mainitsemistani kiitollisuuden aiheistakin liittyy, ei ole mitenkään oleellinen, mutta kuitenkin minä olen hyvin tarpeellinen osa tässä prosessissa.
KIITOS!
Tuntuu kuin keikkuisin jonkun äärimmäisen hataran korkean telineen päällä. Telinettä ei tue mikään eikä mulla ole mitään turvavaljaita. Oon rakentanut sitä telinettä koko ajan ylöspäin kiivetessäni, koska olen halunnut vain päästä johonkin, koko ajan johonkin pois siitä missä olen ollut. Mua on välillä myös kannustettu ulkoapäin kiipeämään ja rakentamaan, vaikken olisi itse halunnut, mutta olen niin kuitenkin tehnyt kyseenalaistamatta neuvoja. Olen luonut itselleni kovat paineet kiipeämisestä. Mitä korkeammalle olen kiivennyt sen pelottavampaa se on ja sitä epävarmemmaksi oloni tunnen, tämä luhistuu minä hetkenä hyvänsä. Ja mitä sitten tapahtuu. Ei, se ei saa romahtaa sittenhän putoan ja tuhoudun, kyllä se vain on parempi jatkaa rakentamista ja kiipeämistä. Luulen aina välillä tietäväni mitä tavoittelen, mutta en tiedä. Jotain parempaa se kuitenkin on. Koska eihän tässä telineellä keikkumisessa ole mitään järkeä. Totta kai toivon että joku tulisi minut täältä pelastamaan, pääsisin turvaan. Mutta jos sen joku tekisi puolestani niin keskeneräinen teline jäisi minua vaivaamaan ja todennäköisesti aloittasin uuden telineen rakentamisen. Pidän mieleni tiukasti pois tästä hetkestä ettei tarvitsisi kohdata tilannetta johon olen itseni saattanut. Mutta tuntuu vaan niin paskalta. Ja tiedän ettei tämä johda mihinkään kestävään. Ikinä. Jos hyppään, kuolen, varmasti. Ei kai kukaan hullu siis hyppäisi.
Mutta jotain tapahtui kun astuin ulko-ovesta tänään ulos töihin lähtiessä. Ensin päähän iski ajatus, että kaikki on mahdollista, siis ihan KAIKKI on oikeasti mahdollista, vain uskomuksemme rajoittavat todellisuutta. Sitten minut valtasi kiitollisuuden tunne, kiitollisuus kaikesta. Aloin mielessäni käymään läpi asioita joista tunnen kiitollisuutta. Olen kiitollinen elämästä, siitä että sain kävellä sinä aamuna juuri siellä missä kävelin. Tunsin kiitollisuutta perhettäni kohtaan, he ovat aina tehneet parhaansa mukaan pyyteettömästi ihan kaikkensa minun puolestani, minut kasvattaakseen ja minua auttaakseen ja tukeakseen. Tajusin että samoin kun minä olen aina tehnyt kaikkeni heidän puolestaan, kaikki perheenjäseneni ovat yhtä lailla aina tehneet kaikkensa minun puolestani. Kuinka äärettömän kiitollinen siitä olen! Tunsin kiitollisuutta myös rakastavasta puolisostani, siitä että hän on jaksanut minua ja rakastanut ja tukenut minua aina. Tunsin kiitollisuutta kaikista muista läheisistä ihmisistä ja ihmisistä jotka ovat ja ovat olleet elämässäni, kaikki ovat omalla tavallaan tukeneet sitä että minusta on tullut se joka olen.
Tunsin myös kiitollisuutta kaikista hankaluuksista ja haasteista joita elämäni aikana olen kohdannut, ne ovat kasvattaneet tietysti todella paljon ja opettaneet asioita joita muuten tuskin olisin vielä oppinut. Olin tietysti kiitollinen siitä että minulla on mukava paikka asua, saan enemmän kuin riittävästi syödäkseni juuri niitä ruokia joita haluan ja tunnen tarvitsevani. Kiitollinen siitä, että olen terve ja fyysinen kehoni palvelee minua kuten sen kuuluukin. Kiitollinen myös "vioista" kehossani jotka mm. sysäsivät minut vuosi sitten liikkeelle lähtemään etsimään luonnollisia keinoja niiden korjaamiseen ja sitä myöten tälle koko kiivaalle tietoisuuden laajentumisen tielle.
Tunsin kiitollisuutta myös työtäni kohtaan, työtä jota olen vähintään viimeisen vuoden tehnyt hampaat irvessä ja tuntenut että sillä ei ole minulle mitään annettavaa ja en todellakaan haluaisi sitä enää tehdä. Mutta nyt näin kuinka se on palvellut minua nämä vuodet oikein hyvin ja kuinka paljon sekin on opettanut minua, kuinka paljon olen sen kautta oppinut taitoja, joita muualla tuskin olisin päässyt oppimaan. Tunsin kiitollisuutta myös tulevaisuuden suunnitelmiini kuuluvasta opiskelusta.
Kiitollisuus oli voimakasta siitä, että saan elää ja asua tällä hetkellä juuri täällä ja että ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan tätä kaikkea jakaa ja jotka tuovat esiin aina vaan uusia puolia minusta ja opin näin ollen itsestäni lisää. Olen todella kiitollinen viimeisestä vuodesta jonka aikaiset tapahtumat ja oivallukset ovat avanneet todellisuuttani totaalisesti uusiin ulottuvuuksiin, avannut silmäni radikaalisti ja herättänyt minua syvästä unesta näkemään todellisuutta hetkittäin jopa täysin suoraan.
Olen myös sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä että olen oppinut, että olen osa suurempaa prosessia ja niistä hetkistä jolloin tunnen sen syvästi. Tässä prosessissa se "minä", johon suuri osa mainitsemistani kiitollisuuden aiheistakin liittyy, ei ole mitenkään oleellinen, mutta kuitenkin minä olen hyvin tarpeellinen osa tässä prosessissa.
KIITOS!
